Talviuni Berliinissä (Ajatus 2010) oli sellainen lukukokemus, että sitä oli iltaisin kiire päästä jatkamaan ja päivisin ajattelin kirjan ihmisiä.
Maxim Leo kertoo perheensä tarinan DDR:ssä sukututkijan otteella ja toimittajan napakalla, terävällä ja ironisella kynällä. Yksityinen ja yleinen kietoutuvat yhteen taitavasti ja syntyy kuva kolmesta sukupolvesta ja tavallaan kolmesta erilaisesta valtiosta. DDR on isovanhemmille unelmien maa, vanhemmille pettymys ja Leolle - noh, ei oikein mitään.
Isoisistä toinen oli juutalainen vastarintataistelija, toinen Hitleriin uskova työläinen. Asiat eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia, huomaa Leo. Toisesta paljastuu vaikeasti sulateltavia asioita, toisen sujuva siirtyminen aatteesta toiseen ihmetyttää yhtä paljon. Intellektuellivanhemmista isä on kapinallinen taiteilija. Historioitsija-toimittajaäidillä on omat vaikeutensa oppia elämään vallitsevan yhteiskunnan kanssa.
Etsiessään vastauksia Leo kertoo samalla asioita, joita tekisi mieli kysyä puolitutuilta saksalaisilta, muttei oikein ilkiä. Niin että mitenkäs teidän suvussa se toinen maailmansota meni ja millaisia arpia natsiaika aiheutti? Entäs kylmä sota ja kyttäysmeininki? Millainen se tämä nykysaksalaisen sielunmaisema oikein on?
Yksi hieno asia vielä kirjasta. Se sisältää myös kuvia Leon perheestä. Niistä välittyy omaa tietoa ja varmaan kuvien vuoksi ihmiset jäivät kummittelemaan mieleen. Maxim Leon äiti on valtavan kaunis nainen ja hänen kirjoituksiinsa olisi mielenkiintoista tutustua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pssst, tuli mieleen...