Neljä kirjailijamiestä

 
Luin Erno Paasilinnan kirjoittaman elämäkerran kirjailija Timo K. Mukasta, ja sitten Kauko Röyhkän teoksen, jossa päähahmona oli kirjailijamies. Mukavan nopeasti luettavia teoksia, Röyhkä meni illassa *röyh*.

Paasilinnan Timo K. Mukka, legenda jo eläessään (WSOY 2002, 4. painos) on mukava lukea sen vuoksi, että se on elämäkerran lisäksi hieman kaunokirjallinen, Paasilinnan itsenäinen tuotos. Hän oli Mukan ystävä, joten elämäkerrassa on kiinnostava henkilökohtainen sävy. 
 
Mukka muistetaan edelleen synkkänä juoppona Lapista, jolta ilmestyi vain Maa on syntinen laulu. Kirja tuo monipuolisemman kuvan surullisesta taiteilijakohtalosta, ihmeellisestä luomisvoimasta, herkkyydestä, 6-70-lukujen kulttuuripolitiikasta, vimmasta, köyhyyden kurimuksesta ja Mukan kirjoista ja niiden syntyvaiheista (niitä oli siis mm. Koiran kuolema, Kyyhky ja unikko sekä Täältä jostakin). Mukka sairasti teini-iässä aivokalvontulehduksen, joka muutti hänen koko persoonaansa. Miten olisi käynyt ilman tuota sairastamista, entä jos Mukan kuolemaan johtanut sydäninfarkti olisi havaittu ajoissa? Koskaan ei saada tietää.

Olisin halunnut tietää lisää Tuula-vaimosta, joka oli kotoisin Laukaasta ja joka pysyi Mukan rinnalla toisista naisista, mielenterveysongelmista ja kaikesta ra(u)hattomuudesta huolimatta.

Röyhkän Job (Like 2007) kertoo viittäkymppiä lähestyvästä kirjailijamiehestä, joka luentoreissullaan kohtaa nuoren naisen, joka haluaa kirjailijaksi. He aloittavat suhteen tai jotain siihen suuntaan. Samalla mies sompailee oman surkean elämänsä ja uransa kanssa: on ex-vaimo ja lastenhoito, kolme rakastajatarta, tilapäiskoti työhuoneella, tyhjyyttä, rahapulaa. Seinät alkavat nousta pystyyn siellä täällä.

Röyhkän kieli on rauhallista, sujuvaa luettavaa, hän suosii ironiaa ja hänellä on tarkkoja huomioita 2000-luvun alun gyldyyristä. Rakenne koostuu kirjailijan minäkerronnasta ja välillä on hänen kirjoittamiaan novelleja, jotka tosin tuntuvat hieman turhille. Kirja ei ole mikään maailman syvällisin, oikeastaan todella lattea esitys, mutta se kuitenkin viihdyttää. Sellainen kirja, jonka lukee ja unohtaa vaikka kahvilan pöydälle, eikä kirjaa jää kaipaamaan. Onneksi tämä kappale oli kirjaston eikä kaupan hyllyltä...

Molempia kirjoja yhdistää muuten Lappi: kummassakin tehdään sinne vaellus ja se muuttaa asioita.