Kirjat 2010 ja uusi lukuvuosi

Vuonna 2010 luin 27 kirjaa (no oikeastaan 29, koska luin kaksi ammattiini liittyvää kirjaa, joista en maininnut täällä). En ole ollut kovin ahkera lukija, mutta sentään jotain. Vuosi sisälsi lastenkirjoja, jännitystä, askartelua ja hömppää.

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa. Vireaho ja Tammikari: Helmitaivas. Niemistö ja Turu: Uusi askartelun pikkujättiläinen. Anu Jokela: Suomalainen sisustuskirja. Mäkelä ja Lampinen: Neulahuovutus. Federico Andahazi: Anatomi. Marianne Eilenberger: Epävirallinen miehen/naisen käyttöopas vasta-alkajille sekä edistyneille. Toivo Rautavaara: Mihin kasvimme kelpaavat. Henning Mankell: Kiinalainen. Leena Lehtolainen: Tuulen puolella. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Sven Hassel: Petetty armeija. Vuokko Niskanen: Hiekkalan lasten ilonpäivät. Irvine Welsh: Porno. Irvine Welsh: Liima. Anni Swan: Sara ja Sarri. Merri Vik: Yliveto Lotta. Nan Inger: Piglet kotona ja kilpailuissa. Ilkka Remes: Nimessä ja veressä. Ilkka Remes: Ikiyö. Ilkka Remes: Hiroshiman portti. Risto Uimonen: Median mahti. Mauri Sariola: Susikoski ottaa riskin. Kauko Röyhkä: Job. Erno Paasilinna: Timo K. Mukka, legenda jo eläessään. Björkman-Kantala: Muista runolla. Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty. Kirjat siis käänteisessä järjestyksessä, Castillonin kirja luettu viimeisenä ja Järvelän ensimmäisenä. Tosin mihin tätä tietoa nyt oikein tarvitsee?

Opin viimeistään nyt, että en ole oikeastaan mikään dekkari-ihminen. Olen lukenut kyllä agathachristieni, mutta maurisariolat, henningmankellit, leenalehtolaiset ja ilkkaremekset eivät oikein uponneet. Ovathan ne ihan mukavaa hetken viihdykettä ja niihin on toki kiedottu tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, muttaah...en vain jaksa. Minusta on oikeastaan aika tylsää lukea dekkareita. Tässä genressä elokuva- ja tv-tuotanto vetää voiton kirjoista, sillä mieluummin katson trillerin/dekkarin/jännärin kuin luen sellaista. Elokuva on jännittävämpi musiikin, visuaalisuuden ja pelottavien äkkiliikkeiden ansiosta (en todellakaan sätki karkuun lukiessani...), ja silti se välittää mahdollisen syvällisemmän sanoman ihmisen pahuudesta ihan yhtä hyvin kuin kirja.


Sen sijaan uusintakierros lapsuuteen, kuten Nan Ingerin heppakirjakokoelma Piglet, ärsyttävän pirteät Merri Vikin Lotta-kirjat ja Vuokko Niskasen isoilla kirjaimilla painettu kirja Hiekkalan lapsista, oli mieluisaa. Paras viime vuonna lukemani kirja oli Erno Paasilinnan teos Timo K. Mukasta. Mielenkiintoinen taiteilijakuva, sopivasti tietoa ja kirjoittajan omia ajatuksia, ja innosti etsimään lisää tietoa aiheesta.

Claire Castillon on niiiiiin ranskalaisen kirjailijan näköinen!

Olen alkanut pidemmän tauon jälkeen varovaisesti taas lukea kirjoja. Läpimurtona oli sopivan kevyt kirja; Claire Castillonin Pieni sydän jaksaa rakastaa (Gummerus, 2008).

Pidän paljon hänen tyylistään, mutta tätä kokoelmaa kannattaa lukea harvakseltaan niin, että ehtii välillä unohtaa kirjan. Tarinat erilaisista rakkaussuhteista ovat yhtä iloisesti vinksahtaneita kuin Äidin pikku pyöveli -kirjan äiti-tytär-suhteissa, ja romanttinen rakkaus revitään pieniksi epämääräisiksi klönteiksi. Kuitenkin se, että suunnilleen jokaisen novellin viimeinen kappale paljastaa aina asioiden oikean laidan, alkaa puuduttaa. Sama kaava toistuu kokoelman läpi, mikä tylsistyttää muuten aika hauskoja ja teräviä novelleja.

Tämä lukuvuosi alkoi hömpällä. Candace Bushnellin Sinkkuelämää: Carrien nuoruusvuodet (Tammi, 2010) on paluu teinivuosiin. Se kertoo tietenkin Carrie Bradshawn nuoruudesta, mutta tuo myös mieleen teininä luetut hömppäkirjat. Pikkunokkelaa hömppää, joka ei varsinaisesti huvita, sykähdytä tai hmmm, viihdytä, vaan eipä se juuri ärsytäkään. Sain kirjan kaverilta, ja laitoin sen jo kiertoon...


Lyhyesti: "Olen 16, pukeudun omaperäisesti edesmenneen äitini vintagevaatteisiin, mietin pitäisikö antaa suositulle poikaystävälleni joka on kyllä ihana mutta mutta, ystäväni viettää ihmeen paljon aikaa poikaystäväni kanssa enkä ymmärrä mitä tapahtuu, en ole sisäpiireissä mutta onnistun näpäyttämään koulun kermaa ja tutustumaan koulun kuningattareen koska olen niin hemmetin kiva ja nokkela. Kaksi pikkusiskoani aiheuttaa harmaita hiuksia ja isäni on ylihuolehtivainen, mutta heihin ei viitata kai koskaan muulloin kuin tässä kirjassa. Haluan kirjailijaksi ja muuttaa New Yorkiin ja olen ihastuttava, aina vitsaileva naapurintyttö, joka on kuitenkin oikeastaan aika fiksu ja johon on helpompi samaistua kuin muihin, turhempiin sivuhahmoihin. Ai niin, ja ainakin yksi ystäväni osoittautuu homoksi, jonka kanssa on hauskaa juhlia."