Haluan olla pilvessä

Keski-Suomen Ilmailumuseolla on 30. tammikuuta pienoismallipäivä. Sinne olisi tarkoitus suunnata, sillä en ole käynyt sitten ala-asteen luokkaretken jälkeen tuossa museossa - pari kertaa kyllä museon viereisessä Kasinhännässä, joka myy armeijan poistokamaa. Museoretki kiinnostaa myös ukkokultaa, joka on pienenä harrastanutkin pienoismallien kokoamista. Anoppilan vintillä on kiljoona pikkukonetta, joista aion viritellä muutaman esille, kunhan keksin miten ja minne.

Lentokoneet ja ilmailu muutenkin on alkanut kiehtoa viime aikoina. Siihen saattaa vaikuttaa viime kesä, kun hyppäsin tandemlaskuvarjohypyn reilusta kolmesta kilometristä. Se oli aika lailla tajuntaa laajentava kokemus. Ikinä ei ole pelottanut ja heti perään naurattanut niin paljon, ja voi elämä miten Suomi-neito on kaunis, kun sitä katselee kaikessa rauhassa leijaillen yläilmoissa.

En ole mikään erityisen huimapäinen tyyppi, joten ajattelin hypyn jälkeen, että no nyt se on kokeiltu, eipähän tarvitse enää miettiä. Adrenaliinivirta taisi koukuttaa kuitenkin sen verran, että hyppykurssi on alkanut pyöriä takaraivossa. Että sieltä koneesta tulisi ihan omin avuin hengissä maahan ja että voisi pyöriä ilmassa, ihan kuin osaisi lentää itse...Myös riippu- tai varjoliito kiinnostavat, sillä niissä lajeissa voisi vaan leijailla. Ymmärtääkseni ne eivät ole myöskään ihan yhtä kalliita harrastuksia verrattuna laskuvarjohyppäämiseen. Siinä kun tarvitaan omien varusteiden lisäksi lentokone, pilotti, lentobensaa ja sen sellaista pientä.

Kuva on Teneriffalta muutaman vuoden takaa, missä varjoliitäjiä näkyi paljon. Kuvassakin on sellainen, ihan pienenpienenä kärpäsenkakkana aika keskellä kuvaa.

Ai niin, otsikko. En oikeasti halua olla pilvessä. Syöksyimme tandemhypyssä heti alkuun sadepilven läpi ja se tuntui lähinnä sille, että naamaan tökitään miljoonia jääkylmiä piikkejä. Ihan kiintoisa kokemus sekin!